Nyt luvassa jatkoa, miten vaikea raskausmyrkytys muuttui hellp-oireyhtymäksi ja miten pitkään meni, ennen kuin pääsin kirjautumaan ulos osastolta. Entä kuinka kauan olin näkemättä vauvaani ja milloin tunsin ensimmäisen kerran, että hän on mun vauva ❤
Jos et ole lukenut mitä tapahtui ennen sektiota, miksi jouduin sairaalaan ja miksi päädyttiin sektioon, voit lukea sen täältä
KLIK!
24.8 1 päivä sektiosta on mulle täyttä sumua. Voin todella huonosti, olin vuoteen oma ja koko päivän pimeässä huoneessa. Luin hetki sitten viestejä, mitä olen tuona päivä kirjoittanut. Niitä ei ollut kuin yhdellä kädellä laskettavaksi. Äitini on aamulla kysynyt vointiani ja oon vastannut, että en jaksa vastata. Hän kysyi alkuillasta onko vointi kohentunut, oon vastannut lyhyesti ja ytimekkäästi ei. Hoitajien kysyessä vointia olen vain tokaissut olevani väsynyt. Nukuin lähes koko päivän. Labroja otettiin ainakin 4 kertaa tuona päivänä. Toivottiin parasta, että tauti lähtisi paranemaan, mutta tulokset näyttivät huonoilta. Muistan eläneeni koko päivän pelkällä mehulla ja vedellä. Ei ollut nälkä, eikä tehnyt mieli syödä mitään. Mehu oli hyvää, siitä sai sen verran kuitenkin energiaa, että jaksoi aina hetken valvoa. Verenpainemittari oli taukoamatta olkavarressa kiinni ja se tietyin väliajoin mittaili paineet ja ne pysyivät koholla, eivätkä edes lääkkeillä laskeneet. Sain aika suuren määrän verenpainelääkettä päivässä ja kipuihin panadolia ja buranaa. En muista leikkaushaavan olleen erityisen kipeä, mutta kyljellään oleminen ja kyljen vaihtaminen sattui. Turvotus alkoi kuitenkin poistua ja hoitajat vähän vitsikkäänä sanoivatkin, että onneksi on pissakatetri, muuten istuisit koko ajan vessassa..pissaa oli tullut ihan äärettömän paljon. Valkuaisen määrä ei ollut vielä paljoa lähtenyt laskuun. Yhä edelleen oli 24h keräys päällä.
25.8 2 päivää sektiosta oon kirjoittanut viestin ystävälleni ''tää tauti ei taida lähtee pois, mutta vie kyllä järjen''. Lääkäri sanoi, ettei muista milloin viimeksi olisi hoitanut hellp-potilasta. Tässä vaiheessa kuulin ensimmäisen kerran sanan
hellp-syndrooma. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta. Lääkäri kyllä selitti mulle juurta jaksaen mikä se on, mutta vointini takia en todellakaan muista mitään. Ilmeisesti hellp oli tehnyt tuloaan kovaa vauhtia jo hetki ennen sektiota. Tällöin alatiesynnytys ei ole mahdollinen, enkä kyllä olisikaan jaksanut pusertaa yhtäkään vauvaa itsestäni ulos. Hellp -oireyhtymä on hengenvaarallinen raskauskomplikaatio, johon liittyy korkea verenpaine ja maksan toiminnan heikkeneminen. Mulla oli ollut aiemminkin herkät refleksit johtuen taudista, mutta nyt ne olivat muuttuneet entistä herkemmiksi. Lääkärin napauttaessa polveni alta jalkani jäi pomppimaan hetkeksi. Tämän vuoksi toinen tipoista oli magnesiumia, joka ehkäisisi kouristuksia, jotka eivät reflekseistä päätellen olleet kaukana. Labroja otettiin 3 kertaa päivän aikana ja verenpainemittarista oli tullut harvinaisen tuttujuttu. Jouduin välillä pyytämään käden vaihtoa, sillä se alkoi tuntua todella inhottavalta, kun se vähän väliä puristi samaa olkavartta. Myöskin piuhoja ja letkuja (verenpainemittari, tipat molempiin käsiin, pissakatetri) meni niin paljon joka suuntaan, että niitä sai aina varoa asentoa vaihtaessa. Pyysin myös ruokaa, sillä alkoi olla sellainen olo, että jotain voisi yrittää syödä. Söinkin, mutta todella vähän ja pääsääntöisesti taisin elää nesteellä.
En ollut nähnyt vauvaani sen jälkeen, kun mut oli heräämöstä viety häntä katsomaan. Hoitajat olivat ihan äärettömän mukavia ja iltahoitaja vei mut käymään teho-osastolla katsomassa pikkuista. Taas kasvot peitettyinä ja perillä huone pidettiin pimeänä. Pienen nyytin syliin saaminen vahvisti taas sitä tunnetta, että mitä vain hänen takiaan ❤ Ja hän voi hyvin, pienestä koostaan huolimatta, ja antoi näin myös mulle voimaa jatkaa!
Tästä alkoi alamäki. Labroissa trombosyytit lähtivät entisestään laskuun ja alkoivat mennä jo hälyttävälle puolelle illan aikaan. Aloin yskiä verisiä hyytymiä ja niitä tuli myös nenästä. Helsingistä mulle lennätettiin pikana pari pussia trombosyyttejä, jotka tiputettiin yön aikana suoraan suoneen. Meinasin joutua yöllä heräämöön tarkempaan seurantaan, mutta synnärin puolella oli hiljaisempaa, joten sain jäädä huoneeseeni.
26.8 3 päivää sektiosta Aamun labroissa trombosyytit olivat jo hiukan noususuuntaan ja anestesialääkäri olikin toiveikas, että nyt mun vointi alkaa parantumaan. Mun verenpainelääkitystä muutettiin vahvemmaksi ja sain totaali kiellon itseni rasittamiselle. Ihan sellainen privaattivessakäynti olisi tuonut valoa tunnelin päähän, mutta ei! En siis ollut päässyt vieläkään sektion jälkeen itse vessaan enkä suihkuun. Hiukset alkoivat tuntua jo todella likaisilta. Aamuhoitaja teki mulle aina lappupesut ja vaihtoi lakanat, jotta olo olisi edes vähän siedettävämpi. Tämä oli ihan tajuttoman suuri ilo kaiken paskan keskellä. Lääkäri myös kielsi hoitajia viemästä mua vauvan luo, sillä se selkeesti oli eilen rasittanut mua liikaa. Ihanaakin ihanammat kätilöt ja lasten tehon hoitajat eivät halunneet erottaa vauvaa ja äitiä liian pitkäksi aikaa ja teho-osaston tilanne antoi sen verran periksi, että he pääsivät sieltä tulemaan vauvani kanssa mun luo. Tämän mahdollisti myös se, että vauva voi hyvin ja hän ei tarvinnut apua hengitykseen ja pystyi olemaan kenguruhoidossa pelkästään saturaatiomittarin kanssa ❤ Aloin kyynelehtiä jo pelkästään siitä ilosta, että näin, kun vaunut työnnettiin huoneeseen. Kun sain lapseni syliini, tunsin ensimmäisen kerran sen tunteen, että tää on mun vauva ❤ Se tunne oli uskomaton. Pitkään me ei saatu viettää aikaa yhdessä. Tämän jälkeen tehdyt mittaukset ja muut tutkimukset olivat hiukan huonontuneet, vaikka mun mieli oli paljon parempi! Onneksi tästä syystä tätä järjestelyä ei kielletty, vaan sain odottaa kuin kuuta nousevaa seuraavaa päivää, että saisin vauvani taas luokseni.
Sain myös kokeilla ensimmäisen kerran hiukan seisoa. Tämä taidettiin hoitajan kanssa tehdä salaa lääkäreiltä.. Jo pelkkä istumaan nousu sai aikaan kamalan huimauskohtauksen. Seisomaan kun pääsin niin tuli järkyttävä paha olo ja kaaduin heti takaisin sänkyyn. Haava ei ollut erityisen kipeä, hiukan sitä vihlaisi noustessa, mutta olisin ajatellut sen olevan paljon kipeämpi. Normaalistihan sektion jälkeen äidit pakotetaan nousemaan sängystä jo viimeistään seuraavana päivänä. Olin haavan kanssa pärjännyt myös todella vähäisillä kipulääkkeillä ja tämän syyksi veikattiin sitä, kun olin spinaalipuudutuksen yhteydessä saanut annoksen morfiinia.
Olin nukkunut yöni aika huonosti tähän asti, sillä kuulin välillä turhankin selkeästi kaikki äänet käytävältä, jopa synnytyssaleista, jotka olivat käytävän toisella puolella. Ja toki verenpainemittari häiritsi unta, sekä tippapussien vaihtaminen yms. Illalla lääkäri tarjottelikin mulle unilääkettä, josta kieltäydyin ja sanoin kokeilevani nukkua korvatulppien kanssa. Ja nukuin kuin tukki. Yöllinen labrahoitaja oli melkein ehtinyt hälyttää kätilöitä paikalle, kun en ollut herännyt hänen tuloonsa 😄
27.8 4 päivää sektiosta Heräsin siihen, kun tuntui, että rinnat pamahtaa hetkenä minä hyvänsä! Kerroin tästä tunteesta heti aamulla hoitajalle ja hän kokeilikin rintojani ja sanoi että ''hitto nyt äkkiä lypsetään, ettei olla kohta jo uuden taudin kourissa'' ja tarkoitti tällä rintatulehdusta. Kaikki olivat niin onnellisia mun ja meidän puolesta, että mulla alkoi nousta maitoa. Hoitajatkin, jotka mua eivät hoitaneet kävivät mun luona kertomassa kuinka iloisia he ovat. Kaikki elivät niin tunteella meidän matkassa ❤ Eritoten teho-osastolla oltiin äärettömän onnellisia maidon noususta! Ja tästä syystä jatkettiin vauvan käyttämistä mun luona kenguruhoidossa, ja saatiinkin pidentää aikaa jo yhteen tuntiin. Saadessani taas vauvan syliin paitani herahti ihan märäksi maidosta heti. Ja me kokeiltiin ensimmäisen kerran imetystä!! Se voittajafiilis! Eihän niin pieni rimpula jaksa imeä yhtään, hiukan rintakumista sai makutippoja, kun ne valuivat suoraan suuhun. Mutta ihan vain se, että poika itse alkoi hamuta rintaa ollessaan kenguruhoidossa sylissäni. Mua lohduteltiin, että poika vahvistuu päivä päivältä ja että täysimetys on aivan täysin mahdollista ❤
Olin aika onnellinen myös siitä, että mulla oli lähes joka aamu sama hoitaja, josta tuli oikeasti todella tärkeä. Hän teki aina kaikkensa, jotta mun oli hyvä olla. Hän kantoi mulle kaalinlehtiä, jotta rintojen turvotus ei tuntuisi niin ikävältä. Hän puhdisti haavan, yritti puhua lääkärille, että joko tänään saataisiin mennä suihkuun, hän lypsi maitoa rinnoistani, sillä en sitä itse saanut vielä tehdä rasituskiellon takia. Ja kaiken tämän lisäksi hän jaksoi höpötellä mun kanssa, kertoi millainen sää ulkona on ja muutenkin päivän uutisia, ja ihan näitä arkipäivän juttuja.
Labra-arvot olivat menossa yhä parempaan suuntaan, mutta tilanne ei kuitenkaan ollut vielä täysin rauennut. Ja lääkäri varoittelikin mua, että varovasti täytyy edetä ettei takapakkia vaan tule. Yritin tsempata itseäni ja luottaa parempaan huomiseen. Muuten siellä sängyn pohjalla ei olisi jaksanut maata, kun tuntui jo muutenkin, että juurrun kiinni siihen sänkyyn. Sen verran asiat etenivät, että pääsin irti tipoista. Se vapauden tunne!
28.8 5 päivää sektiosta Ihana ihana aamuhoitaja otti multa pissakatetrin pois ja päästi vessaan! Sain myös siinä istuiltani tehdä pikasuihkuttelut ja vitsit se tunne! Ihan oikeasti, noinkin pientä asiaa kuin suihku voi alkaa arvostamaan sen jälkeen kun se kielletään. Mun kävely oli yhä tökeröä ja vähän hoippuvaa. Tasapainoaisti oli ehtinyt heikentyä makoillessa ja jouduinkin aina seisaaltaan pitämään kiinni seinästä tai sängyn laidasta tms. Pikasuihkun jälkeen tokaisinkin hoitajalle, että ''no nyt voin taas maata seuraavat 4 päivää'', koko osasto sai aika raikuvat naurut..haha.
Verenpaineet eivät vieläkään ilman lääkkeitä pysyneet kurissa ja edeltävänä yönäkin hoitaja tuli herättämään lääkkeen ottoon vaikkei aiemmin ollut tarvinnut yöllä ottaa. Hyvä merkki kuitenkin oli, että lääkkeillä ne laskivat ok lukemiin.
Ja tähän väliin mainittakoon, että verenpainemittari roikkui yhä kädessäni taukoamatta.
Alettiin myös miettiä mun siirtämistä synnyttäneiden osastolle. Innostuin tästä, sillä vihdoin asiat tuntuivat etenevän! Mua kuitenkin edelleen varoitettiin hötkyilemästä liikaa, sillä se saattaisi pahentaa tilannetta.
Sain vauvan luokseni tänä päivänä kaksi kertaa! Hän painoi tänään 1649g, täydellinen, pieni ihme ❤ Oli ihana saada päiviin tekemistä. Toki olin saanut myös alkaa pumppaamaan itse maitoa, mutta se oli todella epäsäännöllistä hommaa ja max pari kertaa päivään.
29.8 6 päivää sektiosta Sain vihdoin suihkuluvat vessaluvan lisäksi! JES. Vaikka olihan se mun suihkussa käynti melkoinen episodi, niin istuiltaan se meni ihan hyvin. Pesin hiukset kaksi kertaa, nautin shampoon hieromisesta hiuksiin ja siitä mahtavasta puhtauden tuoksusta. Päiväkin eteenpäin ilman hiustenpesemistä, niin mulla olisi ollut ihan jäätävä takkukasa koko pehko!
Niin siis en ollut kyennyt harjaamaan hiuksianikaan viiteen päivään..Labra-arvot olivat jälleen menneet lähemmäs viitearvoja ja pääsin siirtymään synnyttäneiden osastolle omaan huoneeseen. Makasin jälleen sängyssä pyyhe kasvojen päällä, kun hoitaja kärräsi mua osastolle. Muistan hoitajan sanoneen, että laita nyt silmät kiinni, tulee aurinkoinen käytävä. En laittanut, halusin nähdä valoa ja tuntea sen auringon lämmön. Sain saman huoneen kuin mikä mulla oli ennen sektiota. Jotenkin oli tosi karua, kun tuli niin elävästi mieleen kaikki. Mut otti vastaan hoitaja, joka oli juuri ennen sektioon lähtöä käynyt juttelemassa mun kanssa fiiliksistä. Sain nyt juteltua hänen kanssaan uusiksi ja hän oli ihan loistava kuuntelija! Ja osasi sanoa juuri oikeat sanat oikeaan aikaan.
Verenpaineet pysyivät yhä melko korkealla ja aamun mittauksessa ne olivat 134/91. Heti jos lääkkeen otti liian myöhään niin sen huomasi. Ja yhä edelleen yölläkin herätettiin ottamaan lääkkeet. Tällä hetkellä näytti siltä, että kotiudun verenpainelääkkeiden kanssa. Puistatti pelkkä ajatus lääkityksestä!
30.8 7 päivää sektiosta Leikkaushaavasta otettiin tikit pois. Haava oli yhä siisti ja harvinaisen kivuton. Kyljen vaihtaminen sattui. Kipu tuntui myös, jos olin ihan täysin kyljelläni, pidinkin tyynyä polvien alla, jotta jalat pysyisivät hiukan koholla.
Ensimmäinen aamu, kun labroja ei otettu. Oletin sen olevan hyvä merkki! Illalla sain ottaa vastaan vieraita ja ystäväni tulikin moikkaamaan mua. Hän toi lahjana niin suloisen minijumpperin vauvalle, että melkein itku pääsi. Kokoa 44. Kuka sellaiseen mahtuu!
(itseasiassa jumppis oli hänelle iso vielä parin viikon ajan..) Ystäväni sattui lähtemään mitä parhaimpaan aikaan, sillä vauvaa tuotiin juuri samalla oven avauksella mun luokse. Ystäväni herkistyi nähdessään niin pienen ja hennon olennon. ❤
31.8 8 päivää sektiosta Aloin olla jo sen verran hyvä vointinen - ainakin omasta mielestä - että ihan alkoi jo suututtaa pelkkä makoilu. Ja vielä enemmän hermoja kiristi hoitajien ja perheen paasaaminen levon tärkeydestä ja että mun täytyisi vaan jaksaa vielä. Kukaan, ei kukaan muu voinut ymmärtää miltä se tuntui
vain maata siinä sängyssä tuijotellen niitä samoja valkoisia seiniä ja toivoa, että joko tämä kohta loppuu.
Lääkäriltä sain luvan lähteä pyörätuolilla huristelemaan kohti teho-osastoa mieheni kanssa. Ja, jotta mun kotiinlähtö-olo vain pahentuisi niin lääkäri heitti ilmoille sanan kotiinlähdön miettiminen, mikäli pyörätuolireissu menisi hyvin. Nappasin pillimehun matkaevääksi, jos alkaisi heikottaa niin saisin verensokereita hiukan ylös. Käydessäni teholla, tuli jotenkin niin elävästi mieleen se hetki, kun mut kärrättiin heräämöstä katsomaan vauvaa. Saatiin olla vain me kolme, hoitajatkaan eivät häirinneet. Ensimmäisen kerran tuntui, että ollaan oikeasti perhe! ❤
Iltamittauksessa verenpaineet olivat reissusta huolimatta pysyneet suorastaan hyvissä lukemissa 119/62. Lukemat olivat mun normaaleihin paineisiin aika matalat, mutta olin vain onnellinen siitä, että kotiinlähtö olisi entistä lähempänä! Verenpainelääkitystä pienennettiin kokeilun vuoksi. Sain lopettaa pissan 24h keräyksen, koska valkuaisen määrä oli todella hyvin vähentynyt. Labroja ei oltu otettu pariin päivään, seuraavana päivänä olisi kontrollilabrat varmistukseksi, että arvot ovat ok.
Aamulabrat otettiin, melkein oli jo ehtinyt tulla ikävä niitä, kun nyt ei oltu otettu 3 päivään ja sitä ennen 2-4krt päivään viikon ajan. Haha. Kyynärtaipeet olivat kyllä sen näköiset jo, että viimeisimmillä kerroilla hoitajat ovat miettineet mistähän suonesta sitä nyt ottaisi, ettei aina samasta kohtaa.
Ja sitten vihdoin se odotettu lääkärinkierto. Olin jo aamutuimaan kehitellyt sotasuunnitelman lääkäriä vastaan, koska olin päättänyt, että tänään lähden kotiin ja kirjaudun lasten teholle sisään. Lääkäri kysyi vointiani ja tokaisin ykskantaan ''voin hyvin ja ajattelin tänään lähteä kotiin''. Lääkäri naurahti ja sanoi, että kaikki alkaa olla aika mallillaan, joten kyllä pääsen tänään kotiin. SE TUNNE! Kaksi viikkoa makoilua sairaalassa takana ja suurimmaksi osaksi ilman mitään lupaa nousta sängystä.
Kotiuduin verenpainelääkkeiden kanssa, annosta pienennettiin jälleen. Sovittiin, että viikonloppuna kävisin molempina päivinä osastolla vielä kontrollimittauksessa, jotta saisinko jättää lääkkeet pois viikonlopun jälkeen. Labra-arvot olivat jo todella hyvät ja proteiinitkin olivat jo hävinneet pissasta.
Ilmoitin kotiutumisesta miehelleni ja oltiin sovittu, että kahdelta pääsen lähtemään. Vitsit se pari tuntia tuntui ihan superpitkältä ajalta, vaikka eihän se ollut menneeseen verrattuna mitään. Meikkasin ja laitoin hiukset ponnarille. Puin myös omat vaatteet päälle. Ne samat vaatteet, joissa olin jäänyt osastolle. Näytin kuihtuneelta. Mekko, mikä oli ollut ihan täydellinen vauvamahan kanssa, näytti niin oudolta. Itku tuli. Harmitti, kun en ollut pyytänyt toisia vaatteita. Makasin sängyssä miestäni odotellen ja tuijotin vain vauvatonta mahaani. En ehkä sittenkään ollut vielä käsittänyt mitä kaikkea ihan oikeasti parin viikon sisällä olikaan tapahtunut.
Munhan kuului olla vielä raskaana!Kävelin pois osastolta pitäen miestäni käsivarresta kiinni, sillä en vielä luottanut omaan tasapainooni ollenkaan. Käveltiin suoraan vauvan luo. Kävelin ensimmäisenä huoneeseen missä vauvani oli ja hoitaja katsoi mua pitkään ja vasta nähdessään mieheni hän tajusi kuka olen. Hän sanoi, ettei ollut tunnistaa. Näytin niin paljon paremmalta, terveemmältä ja elinvoimaisemmalta. Myös muut hoitajat sanoivat, että en todellakaan näyttänyt tai vaikuttanut siltä, että olisin reilu viikko sitten synnyttänyt tai käynyt läpi niin rankan taudin! Se oli oikeasti tuossa hetkessä niin lohduttavaa. Sain poikani syliini ja hän oli yhä edelleen täydellinen pakkaus ❤
