ensimmäinen yökyläreissu

Hello there! 💛

Meillä on edessä ensimmäinen yökyläreissu, tai siis Kaapolla on. Aika hurjaa sanoa noin. Me ollaan mieheni kanssa lähdössä viikonloppuna ystäviemme kanssa viettämään iltaa ja Kaapo menee ensimmäistä kertaa mummolaan yöksi!  Uskon, että pikkumies viihtyy ja nauttii olostaan ja siitä 110% huomiosta, jonka hän hoidossa saa. Mutta ajatus tuntuu oudolta, että itse tulen kotiin nukkumaan, eikä ihana hymysuu olekaan täällä vastaanottamassa isiä ja äitiä takaisin. 


Tämä viikko on ollut tähän asti melkoista hulabaloota. Päiväunet ovat olleet teillä tietämättömillä ja tätä myötä se päivisin tottuneesti saatu parin tunnin oma aika on ollut ihan minimissä. Joten odotan kyllä vapaata iltaa just nyt enemmän kuin mitään. Jo raskausaikana päätin, etten kadota itseäni äitiyteen kokonaan, vaan pidän huolta itsestäni ja otan myös sitä omaa aikaa aina silloin, kun sitä tarvitsen. Näin olenkin tehnyt, mutta aina uuden jutun eteen tullessa joku sisälläni piileskelevä pieni piru nostaa sarvensa ja saa mielessä kummittelemaan.

Se pieni piru saa minut kokemaan vääryyttä ja huonoa omatuntoa siitä, että laitan lapseni hoitoon omien menojeni takia. Vaikka sehän on täysin normaalia, että lapsi käy yökyläilemässä! Lisäksi vielä, kun Kaapolla on usempi ihana mummo ja muutama arvokas ukki, jotka mielellään viettävät aikaa lapsenlapsensa kanssa ja varmasti odottavat kuumeisesti milloin saavat tämän hymypojan ensimmäistä kertaa yöksi. Ahdistun ajatuksesta, ettei Kaapo saa niitä kotona olevia rutiineja täysin sellaisina meidänlaisina ollessaan muualla tai jonkun muun kanssa kuin isin tai äidin. Yritän kovasti tsempata itseäni, sillä eihän hän saa niitä rutiineja ja tapoja muutaman kuukauden päässä alkavassa päiväkodissakaan. Tiedän Kaapon olevan sopeutuvainen vaapero, eikä hän hätkähdä pienistä muutoksista.


Ilman tätä pientä pirua sisälläni, olen yökyläilyn kanssa todella hyvillä mielin. Tuntuu jollain tavalla luonnolliselta, että Kaapo menee yöksi mummolaan. Ehkä se johtuu siitä, että itse olen ollut todella paljon yökylässä milloin missäkin, mummolasta serkkuihin jne. Ja oikeastaan vielä pienemmästä naperosta lähtien, kuin oma lapseni nyt on. 

Mummolassa Kaapo saa alkaa luomaan meidänlaisten rutiinien ympärille mummolarutiineja ja uusia tapoja toimia eri tilanteissa. Itse ainakin olen herkästi kaavoihin kangistuva, joten uskallan väittää, että on lapsellekin avartavaa nähdä uudenlaisia toimintamalleja. Minun tekisi hirveästi mieli aina paapattaa kaikki pienetkin jutut Kaapon hoitajille, mutta olen yrittänyt usein hillitä itseni ja antaa heidän tehdä asiat hyväksi katsomallaan tavalla. ''Soita jos tulee jotain kysyttävää'', on monesti minun toiseksi viimeinen ellei jopa viimeinen lause ennen kuin laitan oven kiinni ja lähden. Fakta on, ikinä, koskaan kukaan ei ole soittanut ja pyytänyt neuvoa. Vaikka muutaman tunnin mittaisia hoitokertojakin on ehtinyt jo kertyä useampia. 😄


Mites sitten se ikävä? Se kalvaa takaraivossa jo nyt. Voisin vain sylitellä tuota pientä ikiliikkujaa koko ajan, vaan hän ei paljoa tai ainakaan pitkiä aikoja sylissä viihdy, paitsi väsyneenä. Tuudittaudun siihen ajatukseen, että ikävä on positiivinen tunne. Se kertoo välittämisestä ja rakkaudesta. Tiedän myös, ettei se ikävä helpota koskaan. Ei nyt, eikä myöhemminkään. Töihinpaluukin herättää ikävää, olla nyt erossa muutama tunti lapsesta useampana päivänä! Varsinkin kun on tottunut viettämään hänen kanssaan niin tiivisti aikaa - niin kuin kuuluukin. 


Yhtä kaikki, luonnollisia tunteita ja ne kuuluvat elämään ja äitiyteen. 💛 Ihanaa loppuviikkoa!

Custom Post Signature

Custom Post  Signature